Tällä ikuisella aivojen radiohiljaisuudella,
lillun päivien udussa seuraaviin kohtiin.
Muistanko edes vastata, kun minua kutsutaan?
Tyhjää kohinaa, tasaista hiljaisuutta,
tyhjä katse kuin laivan keulakoristeen.
Halkoen elämää sanomatta mitään,
ottaen kaiken vastaan.
Missä olet kapteenini?
Miksi et ole ruorissasi,
ei laivasi toimi ilman johtajaa,
ohjaajaa, suuntaajaa.
Ei miehistöä, edes kartanlukijaa?
Missä kaikki ovat?
Köyteni ja lautani vain valittaa,
naristen tuulessa kutsujaan,
huojun kuin hullu paikoillaan,
ankkuroituna satamaan.
Kutsuni nuo merelle käy,
miksi ei vieläkään ketään näy?
Lyhtyni palavat
pimeää, mustaa vettä vasten,
kutsuen miehistöään kaihoisasti.
Sukellanko alla vetten,
torpeedoiden muita etten
nää kuin pienen osan itsestäin?
Olenko puinen laiva vailla purjeita,
mastoa vai ruoria?
Miksen liiku?
Ovatko nuo pilvet täynnä
myrskyisiä huolia?
Milloin lipua jo saan,
kohti seuraavaa ulappaa?
Seuraavaa suuntaa? Satamaa?
Mikä on lastini mun,
Miten siihen suhtaudun?
Jää hyvästi jo nyt,
miehistöni nyt, on jo päättänyt,
suunnan seuraavan,
tämän kulkijan.
Nähdään ja näkyillään
Kun elämän merillä kääntyillään,
satamista seuraaviin,
nyt jo kuulemiin.
