Nälkä

Nälkä syö suoniani,
Ahmii jokaisen tunteen,
Nälkä herättää hyytävästi,
Jättää vain jäänteet.
Nälkä kutsuu itseäni,
nälkä vain nälkäänsä ahmii.

Silmät kiinni, selkä edellä

Silmät kiinni, selkä edellä

Monta kertaa, silmiisi katsoin
Niissä niin totisen ilmeen näin

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit, kun sä katsoit
menneisyytees päin

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit, kun sä katsoit
tulevaisuutees päin.

Jos sä tahdot, itseäsi ymmärtää
niin silloin, pysähdy sä,
elämään

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit kun sä katsoit,
suoraa silmiini päin.

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tästä maailmasta poistutaan

Niin sä sanoit, ja sä lähdit
hautaasi kaatumaan

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä lähdit, niinkuin sanoit:
Silmät kiinni, selkä edellä
maailmaasi kulkemaan

Ja minä katson, vielä sinua
Silmät kiinni, selkä edellä
kun tässä maailmassa kuljen vaan.

Ajattelin että hieman avaan tätä:

Katsooko ihminen tulevaisuuttaan menneisyydn lasien läpi? Näkeekö ihminen menneisyytensä? Hän näkee oman versionsa, oman maailmansa. Kaikki näkemämme on menneisyyttä vai voitko sanoa tippuvan esineen uudelleen siinä missä sen viimeksi näit. Menneisyytemme peilautuu tulevaisuuteen, muutenhan ei pystyisi ymmärtämään pallon lentorataa. Ellemme tiedä ja muista mistä se tulee. Siispä kuljemme silmät kiinni menneisyys mielessä kohti tulevaisuutta jota peilaamme menneisyyteen. Sokeina pysähtymättä tähän hetkeen. Useinkaan elämättä tätä hetkeä. Usein ihmisillä on mielessään, joku toinen ihminen. Jonka menneisyyden kuvaa hän pitää mielessään, ettei keskity tähän hetkeen. Tämän hetken mahdollisuuksiin.
Siksi pistin kertojan katsomaan totisiin silmiin. Sillä on monta totuutta, mutta mikään menneisyyden palanen ei ole nykyisyyttä. Ja niin monta palaa joita pitää totena, totuutena. Ehkä on jos tahtoo totuuden, kannattaa pitää kaikkea totuutena, sillä mieli kerää vain paloja kerrallaan.
Ja kaikki on totuutta.

Muistaako ihminen paremmin ne hetket joissa oli läsnä toiselle tai itselleen. Ja eikö ne olekkin juuri ne muistelluimmat hetket joissa tapatui jotain hetkessä? Ajattelematta mitään muuta. Yhtenä mielenä.

Tässä tarkoitan hautaan kaatumisella sitä että unohdetaan, revitään irti ajatukset. Tästä maailmasta poistutaan (tarkoittaa että poistuu, kertojan maailmasta mielestä) siinä mielessä tämä on oikein mielenkiintoinen ajatus että poistutaan selkä edellä. Kertoja näkee vielä kasvot, mutta tämä toinen poistuu. Ja on jo poistunut, mutta menneisyyden peili muistuttaa. Siksikö ollaan innoissaan kun nähdään toinen. Kun saa omaan mieleen läsnä olon totuutta ja huomatakseen vain niiden olevan jo menneisyyden paloja.

Vielä sen verran että siksi selkä edellä, että selän taa ei nää, silmät kiinni ei nää. Kulkea selkä edellä jotta näkee menneisyyden jotta voi ymmärtää tulevaisuutta. Ja kun kuljetaan selkä edellä toista ei tunnisteta kasvoista kun vasta ohittettua toisen, kun kasvot ovat kohdakkain. Kun kaikki totuuden (menneisyyden palat on kokoontuneet menneisyyden peiliin ja heijastanut kuvan ihmisestä) näin on mieleen luotu kuva juuri tavatusta henkilöstä. Ja siksi on niin helppoa olla jälki viisas, kun näämme kuvan kaikki ne palaset jotka olemme keränneet. Kuvasta voi silti puuttua paljon, koska voimme nähdä vain lähelle.

Tässä hetkessä kiitos että luit tämän. Sillä lukeminen on tämän hetken toimintaa, vaikkakin menneitä sanoja. Ymmärtäminen tarvitsee sinulta itseltäsi ymmärrystä löytää oikeat kuvat menneisyyden palapeliin. Jotta näkisit kokonaiskuvaa. Kiitos

Jouluja

Joulun rapisevat paperit,
villasukat, lämpöisimmät kaverit.
Suklaa suussa sulaa,
ruuasta ei ole pulaa.
Hiljaisuutta kuuntelen,
Hyvää joulua kun huutelen!

Elämän merellä

Tällä ikuisella aivojen radiohiljaisuudella,
lillun päivien udussa seuraaviin kohtiin.
Muistanko edes vastata, kun minua kutsutaan?

Tyhjää kohinaa, tasaista hiljaisuutta,
tyhjä katse kuin laivan keulakoristeen.
Halkoen elämää sanomatta mitään,
ottaen kaiken vastaan.

Missä olet kapteenini?
Miksi et ole ruorissasi,
ei laivasi toimi ilman johtajaa,
ohjaajaa, suuntaajaa.
Ei miehistöä,  edes kartanlukijaa?
Missä kaikki ovat?

Köyteni ja lautani vain valittaa,
naristen tuulessa kutsujaan,
huojun kuin hullu paikoillaan,
ankkuroituna satamaan.

Kutsuni nuo merelle käy,
miksi ei vieläkään ketään näy?
Lyhtyni palavat
pimeää, mustaa vettä vasten,
kutsuen miehistöään kaihoisasti.

Sukellanko alla vetten,
torpeedoiden muita etten
nää kuin pienen osan itsestäin?

Olenko puinen laiva vailla purjeita,
mastoa vai ruoria?
Miksen liiku?
Ovatko nuo pilvet täynnä
myrskyisiä huolia?

Milloin lipua jo saan,
kohti seuraavaa ulappaa?
Seuraavaa suuntaa? Satamaa?
Mikä on lastini mun,
Miten siihen suhtaudun?

Jää hyvästi jo nyt,
miehistöni nyt, on jo päättänyt,
suunnan seuraavan,
tämän kulkijan.

Nähdään ja näkyillään
Kun elämän merillä kääntyillään,
satamista seuraaviin,
nyt jo kuulemiin.

Muistojen katse

Kyynelin muistelen, sitä iltaa
ja hänen katsettaan,
siinä oli jotain erikoista
jonka muistan vuosien taa.

Me oltiin ne kaksi yksinäistä
öisillä teillä kuljettiin.
Toisillemme tarinoita
menneisyydestä veistettiin.

Meitä yksinäisyys yhdistää,
sen tuskan voi vain toinen,
yksinäinen ymmärtää.

Me oltiin ne kaksi yksinäistä
pimeässä, auton valojen hämärässä
tarpeeksi lähellä koskettaa
tarpeeksi kaukana unelmaa.

Kyynelin muistelen, sitä iltaa
ja hänen katsettaan,
siinä oli jotain erikoista
jonka muistan vuosien taa.

Kun nousin paikaltani
vielä häneen katsomaan,
Ja kuinka surullisin silmin
hän minuun katsoikaan?

Jäi selkäni taa
monta katsetta kaipaavaa.
Jäi selkäni taa
monta katsetta polttavaa.
Jäi selkäni taa

Toinen yksinäinen,
siltikään tekoani kadu en,
sillä häntä muistelen,
kun yksinäisyyden yössä
palelen.

30/30

Hamuan, hamuan, hamuan lisää!
Tarvitsen, tarvitsen, tarvitsen ja kerään!
Hamuan, hamuan, hamuan lisää!
Kuin hullu orava, enkä omista
yhtään mitään!

29/30

Vaiti olivat askeleet,
kaksi hiljaista samassa huoneessa,
halaus takaapäin ja
kuiskattu anteeksi pyyntö,
joka hiljeni hiuksiin.

Vaiti olivat askeleet,
kaksi hiljaista samassa huoneessa,
katsoivat toisiaan,
poskillaan kyyneleet
hiljaisena virtana valuen.

Vaiti olivat askeleet,
kaksi hiljaista samassa huoneessa,
eikä enää mikään voisi erottaa heitä
koska hiljaisuus oli heidän
ja vain heitä varten.
Sillä hiljaisuus
oli heidän äänensä.