Kuuletko silmilläsi kun kerron sinusta?
Sinä ajassa harmaantunut puu
ladon seinissä, hopean harmaa ja juhlava.
Sormeni hapuilevat pintaasi pitkin,
ne tahtovat ymmärtää sinua,
jokaista rosoista kohtaasi,
jokaista särkynyttä osaasi.
Ja lopulta minun pitää rikkoa sinut,
irrottaa jokainen ruostunut,
hieman vääntynyt naula kehostasi,
joka satuttaa sinua.
Nuo haavat,
jotka ovat pitäneet sinua kasassa
kaikki nämä vuodet.
Olinko ensimmäinen, joka repi ne esiin?
Irrotti sinut siitä, missä olit ollut
kaikki nämä vuodet,
luhistuneena kohtaloosi.
Jokaisesta haavastasi nään läpi sinut.
Tarvitsit sitä tullaksesi uudeksi,
ollaksesi jotain muuta
kuin tuulessa huojuva lato.
Ja silti jokaisessa palassasi,
on pala muistoasi
ja jokainen osasi
on sitä purettua latoa.
Sitä jonka pintaa sormeni kulkivat,
tunsivat ja löysivät.
Olet nyt jotain uutta
ja jotain vanhaa, irrotettua
ja uudelleen kasattua,
joten anna tarinasi jatkua
uuteen tarinaan.
Anna elämän jälleen kuljettaa sinua,
sinä hopean hohtoinen puu
