Nälkä

Nälkä syö suoniani,
Ahmii jokaisen tunteen,
Nälkä herättää hyytävästi,
Jättää vain jäänteet.
Nälkä kutsuu itseäni,
nälkä vain nälkäänsä ahmii.

Silmät kiinni, selkä edellä

Silmät kiinni, selkä edellä

Monta kertaa, silmiisi katsoin
Niissä niin totisen ilmeen näin

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit, kun sä katsoit
menneisyytees päin

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit, kun sä katsoit
tulevaisuutees päin.

Jos sä tahdot, itseäsi ymmärtää
niin silloin, pysähdy sä,
elämään

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä sanoit kun sä katsoit,
suoraa silmiini päin.

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tästä maailmasta poistutaan

Niin sä sanoit, ja sä lähdit
hautaasi kaatumaan

Silmät kiinni, selkä edellä
Me, tässä maailmassa kuljetaan

Niin sä lähdit, niinkuin sanoit:
Silmät kiinni, selkä edellä
maailmaasi kulkemaan

Ja minä katson, vielä sinua
Silmät kiinni, selkä edellä
kun tässä maailmassa kuljen vaan.

Ajattelin että hieman avaan tätä:

Katsooko ihminen tulevaisuuttaan menneisyydn lasien läpi? Näkeekö ihminen menneisyytensä? Hän näkee oman versionsa, oman maailmansa. Kaikki näkemämme on menneisyyttä vai voitko sanoa tippuvan esineen uudelleen siinä missä sen viimeksi näit. Menneisyytemme peilautuu tulevaisuuteen, muutenhan ei pystyisi ymmärtämään pallon lentorataa. Ellemme tiedä ja muista mistä se tulee. Siispä kuljemme silmät kiinni menneisyys mielessä kohti tulevaisuutta jota peilaamme menneisyyteen. Sokeina pysähtymättä tähän hetkeen. Useinkaan elämättä tätä hetkeä. Usein ihmisillä on mielessään, joku toinen ihminen. Jonka menneisyyden kuvaa hän pitää mielessään, ettei keskity tähän hetkeen. Tämän hetken mahdollisuuksiin.
Siksi pistin kertojan katsomaan totisiin silmiin. Sillä on monta totuutta, mutta mikään menneisyyden palanen ei ole nykyisyyttä. Ja niin monta palaa joita pitää totena, totuutena. Ehkä on jos tahtoo totuuden, kannattaa pitää kaikkea totuutena, sillä mieli kerää vain paloja kerrallaan.
Ja kaikki on totuutta.

Muistaako ihminen paremmin ne hetket joissa oli läsnä toiselle tai itselleen. Ja eikö ne olekkin juuri ne muistelluimmat hetket joissa tapatui jotain hetkessä? Ajattelematta mitään muuta. Yhtenä mielenä.

Tässä tarkoitan hautaan kaatumisella sitä että unohdetaan, revitään irti ajatukset. Tästä maailmasta poistutaan (tarkoittaa että poistuu, kertojan maailmasta mielestä) siinä mielessä tämä on oikein mielenkiintoinen ajatus että poistutaan selkä edellä. Kertoja näkee vielä kasvot, mutta tämä toinen poistuu. Ja on jo poistunut, mutta menneisyyden peili muistuttaa. Siksikö ollaan innoissaan kun nähdään toinen. Kun saa omaan mieleen läsnä olon totuutta ja huomatakseen vain niiden olevan jo menneisyyden paloja.

Vielä sen verran että siksi selkä edellä, että selän taa ei nää, silmät kiinni ei nää. Kulkea selkä edellä jotta näkee menneisyyden jotta voi ymmärtää tulevaisuutta. Ja kun kuljetaan selkä edellä toista ei tunnisteta kasvoista kun vasta ohittettua toisen, kun kasvot ovat kohdakkain. Kun kaikki totuuden (menneisyyden palat on kokoontuneet menneisyyden peiliin ja heijastanut kuvan ihmisestä) näin on mieleen luotu kuva juuri tavatusta henkilöstä. Ja siksi on niin helppoa olla jälki viisas, kun näämme kuvan kaikki ne palaset jotka olemme keränneet. Kuvasta voi silti puuttua paljon, koska voimme nähdä vain lähelle.

Tässä hetkessä kiitos että luit tämän. Sillä lukeminen on tämän hetken toimintaa, vaikkakin menneitä sanoja. Ymmärtäminen tarvitsee sinulta itseltäsi ymmärrystä löytää oikeat kuvat menneisyyden palapeliin. Jotta näkisit kokonaiskuvaa. Kiitos