Luova sonetti,
elävät sävelkulut
nuo elämät,
yhdistyvät
valot ja varjot,
tuo elämäksi
kaikuva ajatus
juo
taiteilijan sielusta
luovaa mettä.
Yksinäisyydessään
näin kuunteleva, näkijä
hiipaisee
näin
todellisuuden pintaa
seuratakseen
jälleen
oman aikansa kulkua
Vänisetkös ennee?
Ellös vänise pikku jutuist,
niinku pien vauva,
sie iso immeine,
pure hammast
tai ota buranaa!
Mittee sie purnoot tuolleesa,
vanhoi asioit!
Nehä men vuoskymme sitte?
Mittee siult jäi nii hampaa kolloo?
Et noi mustaks siu mieleiski muuttuu?
Kerroha sie! Ellös vänise
Juttellaha asiat halaki,
ni piästää etenemmää!
Herutaha joka hemmetin myrkyllinen sana mieleist
ja heitä ne jokkaine menemää
Tuollane joutava vänisemine,
myrky säilyttämine,
luop vua pahhoo olloo kaikile ympärilläs
Ja kysyhän tuohon vaivoos neuvoo,
jost sie myrkkyi keittelet
se o jo er assii
ja siihen mie voin jop vastatakkii.
Ja muistakkii ettet ennee
vänise miu kuultein,
pikku asioist,
kun on täs maailmas immeisii
joil on paljon huonomminkii kui siula
ja hyö vaa kiitollisna ellää vänisemätä.
Joten kysynpähän vuan,
mik o sinnuu nii mustuttanu
ja oikeuttanu vänisemmää?
Ja toisten päivöö pilloomaan?
Lopetaha se rienoomine
ja alaha kalppii töihis!
Kaipaus
Päivän ja yön taitteessa on kasteen tuoksu,
Päivän viime säteet ja yön alkava hämäryys,
Kaikkialla valon ja varjon, leikki ja vaihtelu.
Kuin kaipaus. Väliltä, selkeästi ei vielä kumpaakaan.
Varjoon mustuneiden lehtien väleistä erottuvat
Sinitaivaassa kimmeltämään heräävät tähdet,
Vielä niin etäiset. Häilyväiset.
Ei vielä kumpaakaan, vaan taite
Menneen ja tulevan välillä.
Mihin suuntaan? Kuka tietäis?
Salla
Elokuun hämärtyvässä illassa 2015
Tahdoin jakaa tämän ajatelman, koska tahdoin selittää sitä hieman.
Minusta kaipausta on ollut vaikea kuvailla ja minusta onnistuin tässä ilmentämään mitä se on minulle. Se on tavallaan rajakohta jossa mieli haikeasti kaipaa jotain, surullisen rakastavasti ja kaipaajalla on vain häilyvä ajatus toisesta/ kaipaamastaan asiasta/kokemuksesta jonka tahtoisi lähelleen ja kokea uudelleen läsnä olon, ne tunteet jotka ovat heränneet. Toisaalta se on myös tunteiden ristiriita lähellä ja niin kaukana. Kaivata vai ei, rakastaa vai ei? Kaipaus on surullista juuri siksi että se on paikka jolloin luovutaan toisesta ajatuksesta ja valitaan toinen. Päivä ja yö kiertyvät toisiinsa illassa ja aamussa, ne vaihtuvat kun maa pyörii ja miten ajatukset vaihtuvatkaan?
Jotkin ajatukset on kuin selkeitä päiviä ja toiset selkeitä öitä, toiset pilvisiä, joista emme tiedä vielä mitään. Miten rajakohdan ajatukset selkiytyvät? Mikä kallistaa tasapainon vaakakuppia? Ja mitä päivieni ajatukset ovat? Näänkö silloin vain kaikki varjot toisissa? Ja vaikka valitsisin yön, näkisinkö omalta pimeydeltäni kaikkivalot? Vaikka ihminen olisi kuinka synkkä tahansa aina jokin sytyttää hänessä tähden, valon sielussa. Intohimon jotakin asiaa kohtaan.
Millainen intohimo vie voiton?
Se on kaipauksen tuska, luopua toisesta intohimosta saadakseen toisen. Kuinka pitkä kaipaus voi olla, kuinka pitkään ihmismieli voikaan kaivata? Ja mikä on se alkusysäys mikä vie valitsemiseen?
Toimimiseen, siihen kaikki tai ei mitään tilanteeseen. Millaista rohkeutta vaaditaan aloittaa muutos, joka muuttaa elämäsi täysin.
Yleensä emme tiedä mihin olemme menossa, olemme kaipaajia, puutteellisia suunnasta, emmekä tiedä miten meidän tulisi toimia. Olemme hämmentyneitä valinnoista, joita meidän pitäisi tehdä, koska emme tiedä mitä kaipaammekaan eniten.
On siis rohkeutta valita ja tehdä se minkä osaa ja pystyy. Tehden sitä niin pitkään kunnes tahtoo jälleen valita. Jokainen, aamu ja jokainen ilta on valinta valita mitä tekee.
Kamppaileeko tunteen ja järjen intohimot? Kumpi voittaa? Se kumpaa on harjoitettu enemmän? Järjen ja mielen terävöintiä vai tunteiden ilmaisua/ihmissuhteita. Vai voittaako altavastaaja? Kumpikin kasvaa kokoajan, murenee koko ajan, ovat kuin itseään syövät käärmeet, katoavat tullakseen jälleen näkyviksi ja kadotakseen jne.
Kaipaus on raja jolla tehdään toiminnan valintoja ja molemmissa valinnoissa on surua ja iloa edes sen pienen rahtusen verran. Katkeraa suloisuutta kun antaa itsensä rakastaa muttei toimia. Suloista katkeruutta, toimii muttei rakasta. Mites katkera katkeruus tai suloinen suloisuus?
Veikkaan niiden olevan pitkän ajan valintojen tulos ja kyky kestää valintojen seuraukset.
Rakastaa ja toimia on intohimon kirkaspäivä tuo suloinen suloisuus ja rakastamaton toimimattomuus, katkeruuden pimein yö, silkkaa itsevihaa itseä kohtaan ja vihaa toisia kohtaan. Tavallaan sekin on tietämättömyyttä, se on vain tietämättömyyttä omien valintojen seurauksena, ja se voi olla juuri se suuren vihaisuuden syy. Koska tietää valinneensa, muttei ole antanut itsensä toimia ja tuota toimimattomuuttaan hän ei ymmärrää. Ja se tekee vihaiseksi. Kun ei osaa surra. Kun ei ota mitään voidakseen luopua siitä. Vaikea on antaa mitään kun ei ole tehnyt/ kokenut/kantanut vastuuta tietoisesti. Katkerasti katkera on valinnut kivun, siitä ettei tee tai rakasta mitään tiedostamattomasti. Hän on oppinut kestämään kipua/tuskaa/katkeruutta en tiedä osaako hän lievittää sitä itsessään?? Hän kestää sitä paremmin kuin suloisuutta harjoittaneet. Sanoisin velvollisuuden tuntoisten olevan tässä koska he tekevät toisten velvoitteiden pohjalta ja hylkäävät omat intohimonsa ja rakkautensa velvollisuudesta johonkin ja kärsivät siitä.
Suloisessa suloisuudessa on lähdetty tavoittelemaan, antaamaan kaikkensa, tekemään ja rakastamaan, ääripäänä sekin on yhtä vaarallinen kuin katkera katkeruus. Tiedostamattomana sanoisin sen olevan toimivampaa vaikka sama vaara piilee siinäkin. Itsensä yliannostaa todella nopeasti rakastamisesta, tai työn tekemisestä. Tuo päättäväisyys saa ihmisen loppuun, todella nopeastikkin, riippuen siitä onko tunne/järki jarruttamassa toistaan ja kuinka kovaa? Ja kuinka kovaa on tuo vauhti jolla intohimo toimii on? Onko vasta voimaa? Riittääkö se hillitsemään menijöitä vai heittämään ja villitsemmään velvollisuuden tuntoiset mukaanmaailman menoon?
Suloisuuden polttama ihminen, voi nopestikkin päätyä katkeraksi. Tai kaipauksen/intohimojen heilahtelujen takia myös toisinkin päin.
Noilla ääripäillä on paljon opetettavaa toisilleen, ja onko kaipaus lopulta vain sitä että valitaan se kuinka nopesti päädymme järjen äänestä tunteeseen ja tunteesta järkeen. Tuo sekoitus josta emme saa selvää. Rakastammeko/ teemmekö? Mitä meidän tulisi oppia? Mitä intohimomme meille kuiskivaatkaan? Valita se tahtooko intohimon nyt vai myöhemmin?? Pääseekö jokin mahdollisuus karkaamaan kun toimii tai on toimimatta. Itse valitsemme kaikista kovimman kaipauksemme, tai sen lykkäämisen tuskan tiedostetusti.
Kuinka pitkälle olet valmis lykkäämään, mietin intohimoa nyt pulkkana talvella, tönäisetkö sitä edelläsi? Etkä voi koskaan tietää minne se menee? Karkaa jyrkänteeltä alas? Menetkö perästä ja miten menet. Vai lykitkö sitä ylämäkeen ja se kulkee pienen matkan. Vai vedätkö sitä narusta ylöspäin? Takanasi taakkanasi? Onko se kivireki? Vai pieni vai suuri, tyhjä vai täysi? Mitä intohimosi sisältää onko se tarkoin suunniteltu. Olet vetänyt intohimosi mäen päälle, katsoppa sitä mahdutko mukaan kyytiin? Veivätkö muut sinun intohimosi(pulkkasi/kivirekesi) ja sinä olet vainvauhdin antaja. Pidä kiinni intohimostasi ja hyppää kyytiin ja pidä piposta kiinni sillä sitten mennään. Millaisella mäellä olit? Millainen kyyti oli? Ketä oli mukana? Minne seuraavaksi? Intohimo kulkee niin pitkään mukaana kun pidät kiinni, niin pitkälle kuin kuljetat sitä. Ja toisinaan niidenkin on levättävä puoli vuotta tai enemmän toimiakseen jälleen niin etteivät ne mene rikki.
Intohimot vaihtelevat kausittain, ja unohtamisen ilo piilee siinä että saa löytää jälleen jotain rakasta ja kaunista. Olkoon se sitten talvella riemullinen pulkkamäki. Syvällinen keskustelu toisen kanssa, iltakävely raskaan päivän jälkeen. Jokainen intohimon vahvuus on löydettävissä ja koettavissa.
Jokainen kaipaus on intohimon kutsu! Mihin kutsuun vastaat myöntävästi? Sen saat päättää aivan itse ystäväni! Jarrut pois olen jo menossa! Minä katkeran suloinen tekemisen lykkääjä.
Näyttämö
Valot kiitos
Puheen solinaa
Väen paljous
Pimeys
Näyttämö
Vuorosanat
Toimintaa
Katseita
Liikettä
Toimintaa
Vuorosanat
Savukone
Valot
Lavasteet
Näyttämö
Väliaika
Puheensolinaa
Tissuttelijat
Naurua
Näyttämö
Vuorosanat
Romantiikkaa
Katseita
Valheita
Näyttämö
Huipennus
Toimintaa
Lopetus
Kiitos
Ja kumarrus
Kumarrus
Kumarrus
Kumarrus
Ja kiitos
Valot
Lähteminen
Lavasteet
Puheensolinaa
Hiljaisuus
Lähteminen
Ovet
Loppu
Hei
Hei
Kaikki tuo kirjoitettiin,
syvälle sun syvyyksiin,
niinkuin tuo kaunis teko,
joka elämällekkin siivet sai.
Mihin tarkoitettiin,
meidät jo kulkemaan eteenpäin?
Tarttumaan tilaisuuksiin
ja vain tanssimaan eteenpäin?
Kaikki tuo kirjoitettiin
hymyihin huolettomiin,
sammumattomiin unelmiin,
rakkauden osoituksiin.
Taas päivään tulevaan,
valmiina nousta saan,
kaikujakin eilisen
ehkä kuulemaan,
katseeni laitan kulkemaan,
tunteaksein unelmain
Valoa, valoa vain,
jälleen aamuuni mä sain
ja kaikki kohdallaan
uusi tuuli puhaltaa
Kuljen rantaa pitkin,
pieniä askeleita, eteenpäin
ja välillä vilkaisen taakseni
ja nään jälkiä jäljessäin
Minä muutan maailmaa,
minä muutan aikaa,
liikkuen uuteen paikkaan,
saaden jälkiä aikaan
huomaamatta lainkaan,
ellen katso taaksepäin.
Siispä uusi tuuli puhaltaa,
kaikki on kohdallaan
ja tässä aamussani ain,
on valoa, valoa vain
Kuuletko silmilläsi kun kerron sinusta?
Sinä ajassa harmaantunut puu
ladon seinissä, hopean harmaa ja juhlava.
Sormeni hapuilevat pintaasi pitkin,
ne tahtovat ymmärtää sinua,
jokaista rosoista kohtaasi,
jokaista särkynyttä osaasi.
Ja lopulta minun pitää rikkoa sinut,
irrottaa jokainen ruostunut,
hieman vääntynyt naula kehostasi,
joka satuttaa sinua.
Nuo haavat,
jotka ovat pitäneet sinua kasassa
kaikki nämä vuodet.
Olinko ensimmäinen, joka repi ne esiin?
Irrotti sinut siitä, missä olit ollut
kaikki nämä vuodet,
luhistuneena kohtaloosi.
Jokaisesta haavastasi nään läpi sinut.
Tarvitsit sitä tullaksesi uudeksi,
ollaksesi jotain muuta
kuin tuulessa huojuva lato.
Ja silti jokaisessa palassasi,
on pala muistoasi
ja jokainen osasi
on sitä purettua latoa.
Sitä jonka pintaa sormeni kulkivat,
tunsivat ja löysivät.
Olet nyt jotain uutta
ja jotain vanhaa, irrotettua
ja uudelleen kasattua,
joten anna tarinasi jatkua
uuteen tarinaan.
Anna elämän jälleen kuljettaa sinua,
sinä hopean hohtoinen puu
Kyyneleet, suruni siivet
lentäkää minne teidän pitääkin,
tulkaa viemään murheeni,
älkääkä jättäkö minua yksin.
Tunteet jo valuneet,
tuskaiset ja polttavat,
herkät ja kaipaavat.
Kyyneleet, suruni siivet
lentäkää minne teidän pitääkin,
tulkaa viemään murheeni,
sulkekaa silmäni uneen.
Unella lakaiskaa mieleni tyhjäksi,
antakaa edes tyhjä huominen,
jotta alusta alkaa voin.
Kyyneleet, suruni siivet
lentäkää minne teidän pitääkin,
tulkaa viemään murheeni,
jotta edes eteeni näkisin.
Valaiskaa silmäni uuteenhuomiseen,
tähänpäivään, luomiseen.
Tehkää minusta minut ja
ehjempi jälleen,
jotta anteeksi antaa voin.
23.9.2015 S.P.
Tämä on puu
ja oksia sen
sanoja lehdet
tuuleen ne temmaten
kuin
syksy.
Tuuleen kaikki sanat
pudottaen
talvea kylmää
alastomana
odottaen
Hiljaa
vaiti pimeydessä
ajasta aikaan kulkien.
Päivä yöksi muuttuu
valot varjoiksi käy
ja valot alta lehtien
lampuista syttyy
näkyviin temmaten
päiväiset varjot
valoon näkyviin.
Paljastaen uudet puolet,
joita nähty vielä ei.
Nukahtaminen
Tänään mä nukkua saan,
huomenna herään uudestaan
huomenna herään uudestaan
Silmät jo painuu kiinni
ja mieli levon saa
ja mieli levon saa
Tänään mä nukkua saan,
huomenna herään uudestaan
huomenna herään uudestaan
Muisto
Olet kuin väre
veden pinnalla
Tuulen kuiskaus
hiuksissa
Olet muisto
mun mielessäin
Sua muistelen
ystäväin
21.9.2015
