Kysymyksiä vain.

Miksi sinä unelmoit? kysyi hahmo toisen luona.
siksi minä unelmoin, koska se minulle iloa tuottaa,
siksi koska haluan itseä muuttaa,
siksi että minuun voi luottaa.

Milloin sinä teet? Kysyi hahmo toisen luona.
Minä tein eilen, minä teen tänään,
minä teen huomenna, minä teen, kunnes se on valmista.
Ja sen jälkeen minä teen sen uudelleen.
Aivan sama mitä tekeminen minulta vaatii,
teen sen silti.

Miten sinä teet sen? Kysyi hahmo toisen luona.
Auttamalla muita, tekemällä hyvää,
näkemällä uutta, tuota kokematonta tulevaisuutta.
Visioimalla parempaa, toimivaa, käytännöllisyyttä.
Toteuttamalla tuota kaikkea, jotta kaikilla olisi parempi elää,
Ilman yksinäisyyttä.

Mitä sinä aijot? Kysyi hahmo toisen luona
Aijon toimia, auttaa kaveria, unelmoida ja tehdä yhdessä.
Olla se sitova lanka, tässä elämän vyyhdessä.
Kysyä ne kysymykset,
jotta voimme yhdessä löytää niihin vastaukset.

Kuka sinä olet? Kysyi hahmo toisen luona
Kuka minä olen? Siinäpä hassu kysymys sanoi toinen,
luoden hymyn huulten

Näin tuo hahmo virkkoi toisen luona,
itselleen, edessä peilin, samankaltaisen kaverin.

Salla: 13.3.2013

Tämmöinen viikon lopun tuotos 17.3.2013

Runo tuli suoraan aamulla herättyäni, otin vain kynän käteen ja paperia eteeni ja loppulta syntyi tälläinen runo. Jännittävää miten ajatuksen virta tuo, kätkettyjä ajatuksia pintaan. Ajatuksia joita ei ajatellut aikaisemmin. Miten näkee uudella tavalla, jotain jo ajateltua ja ymmärtää uusia asioita tutuiksi tulleista tavoista ja ymmärtää olla kiitollinen, siitä mitä sinulla on ja mitä voit saavuttaa. Kannustan kaikkia olemaan kiitollisia, siitä mitä meillä on, koska voisi olla huonomminkin. Kaikki pieni ja saavutettu, pienet ilot ja surut, kohtaavat paikassa jonne ne itse talletat. Sellaisina, kuin ne koet. Tämä runo siis kertoo asioita takojasta ja taottavasta. Toivon että pidätte siitä ja saatte jotain uutta elämäänne. 

Ihmisen takominen

Ihmisillä on sydämessään pienipala,

lämmintä kultaa.

Levitäkseen se tarvitsee,

tulta,

poltetta hurjaa.

Voi kurjaa, olla pieni kimpale vain,

jotain,

koko loppu elämän.

Tuo kimpale tarvitsee takojan,

muuttuakseen.

Lämmön, poltteen,

sydämestä lähteäkseen.

Takojalta se vaatii,

monta lyöntiä, taipumiseen,

monta iskua muutokseen,

monta kovaa tuntia työtä.

Tuo kimpale tarvitsee,

työstöä, hiomista,

tekemisen rakkautta,

taitoa, tasapainottamista,

kunnes se on valmis

käyttöä varten

Takoja arvioi

mihin tuo uusi uljas

ihminen on valmis

Tutkien luomustaan,

hienoja yksityiskohtia,

pintaa, äänen sointia,

ryhdikkyyttä, silmien paloa,

sillä hän tuntee jo sydämen.

Sitä hän on työstänyt käsissään,

nähnyt sen sisimpään.

Saaden sen elämään.

Hän on itse valanut,

sekaan ne aineet,

joiden uskoo auttavan luomustaan.

Kestävyyttä, onnellisuutta

rakkautta, tarkkuutta, voimaa,

uskoa itseen ja monta muuta,

rikastavaa ainetta, tuomaa lujitusta.

Kiertänyt ne toistensa ympäri,

kaartanut ne moneen muotoon.

Ympäri toistensa.

Sillä takojan työ,

on huolehtia ihmisestä.

Huoltaa, korjata, takoa uudelleen,

rikkimenneet sielunpalaset,

kun ne annetaan takojalle.

Takojan työ ei lopu,

se jatkaa niin pitkään,

kun sille annetaan

tekemistä.

Muovata meistä,

joka päivä,

jotain uutta esiin.

Sillä takoja, takoo,

laskematta tunteja,

ajattelematta aikaa.

Valittamatta, vaikeroimatta,

se tekee työnsä.

Se on hänen luontonsa,

takoa taukoamatta,

hakata hurjalla voimalla,

syventää sielunpaloja,

kaunistaa maailmaa,

luoda uudelleen,

joka ikinen päivä.

Se takoo tässä ja nyt.

Tänä päivänä.

Tässä hetkessä.

Omassa rinnassamme.

Takoja,

tuo oma armas sydämemme.

Kuolema

 

Kuolema korjaa,

nuo kohtalon valitsemat sielut

ja silloin kylmyys jäätää sydämiä.

En itke, vannoin sen,

silti joudun rikkomaan

tämän lupauksen.

Anteeksi, vanha ystäväin,

sydämeeni tyhjä paikka jäi,

kun lähdit sä matkalles,

tuonne kaukaiseen,

tutkimattomaan ikuisuuteen.

Monta, niin ihanaa hetkeä,

vieri vieressä kuljettiiin,

surut ja ilot jaettiin,

mäet ja laaksot matkattiin.

Ystäväin,

oot osa mun sydäntäin.

Kuolema, sut omakseen vei.

Manan maailmaan, taivaan porteille kai,

tai mihin ikinä uskoitkaan.

Minulle,

sinä lähdit, pitkälle matkalle,

jolta et palaa,

tiedän vain, kun kerran kohtaamme,

sua varmasti halaan.

Sydänsuruja

Niin kipeä,

tämä kaipuu sydämessäin.

Se alakulon alhoon ajaa.

Sydän,

älä itke enää.

Sydän,

pyydän, anna jo rauha.

Sydän,

älä enää tee näin minulle,

olet jo

varastanut minulta

kaiken

Miksi et antaisi,

minun jo olla?

Anna hetken rauha.

Anna pieni,

muutama minuutti,

ilman

tuota surua,

jonka itselläsi säilytät.

Anna minun jo olla

enkö ole

jo kärsinyt

tarpeeksi?

Anna minun elää,

en muuta pyydä.

PELTILEHMÄ

Peltilehmä,
Bensasonni.

Onko se,
tämän päivän
Onni?

Kiihtyä pitää,
sekunnissa
nollasta sataan.

Jos ei, niin
alkaa ottaa pataan.

Renkaatkin vinhasti
pyöriä saavat,
kun talla pohjassa,
kaasuttaavat.

Rahako se kertoo,
kell on paras?
muuten haukutaan,
se on varas?

Peltilehmä,
Bensasonni.

Onko se,
tämän päivän
Onni?

Tule vaan,
sinä kaunis
ajan henki.
Loisteesi valossa,
on hyvä elää.

Miten kauniit,
ovatkaan aamun ensisäteet,
jotka mustan pilviverhon
takaa nousevat
kruunun tavoin.

Kuinka niin pieni hetki
voi olla niin upea
hetkellinen,
vaikuttava,
elämän muuttava.

Noista kylmistä silmistä,
löytyi rahtunen surua,
myötätuntoa, lämpöä.
Maailma ei ollutkaan
niin paha, kuin hän oli ajatellut.
Lämpö, soi hänelle iloa ja
ilo toi hänelle rakkautta.

Kaipaus

Kaipuun kauneus,

yksinäisten sielujen.

Kaipuu ihmissydänten,

yli tutkimattomien teiden, peltojen.

Kaipuu rakkauden,

lämpöä kotien, öiden suloisten.

Kaipuu vapauden,

uusien tuulien, muutoksen

Kaipuu menneisyyden,

kesiin ihaniin

ja talviin pimeisiin.

Kaipuu,

oi niin suloinen

Sydänmailla kulkiessaan,

jotain etsien,

ei tiedä vielä,

mitä se on,

kunhan vain löytäisi sen

kunhan vain

edes pilkahduksen näkisi,

silloin sen tietäisi.

Mitä sydämellään,

niin kovasti

kaipasi.